Kappaleen juuret juontavat -80-luvulle ja erääseen talviseen iltapäivään jossain päin Kaakkois-Suomea. Takana olivat vuosia aikaisemmin kärsityt julmat taistelut aiheesta kumpi on parempi, Teddy & The Tigers vai Hurriganes? Myönnän, itsekin lipesin rintamasta ja hetken aikaa kuvittelin Tigersin olevan kovempi kuin Ganes, luokan tytöillä lienee osuutta asiaan. Kuvittelin myös olevani tosi kova jätkä valkoisessa kauluspaidassani kaulukset pystyssä takapulpetissa röhnöttäessäni. Hieman myöhemmin yritin kuunnella Crazy Cavania, Matchboxia, jotain helvetin Boppersia ja mitä niitä nyt oli, ei vaan kolahtanut. Jätin Suosikin jyrähdykset noteeraamatta ja palasin perusasioihin mutta jopa Bourbon Streetkin kuulosti parin kerran jälkeen tylsältä. Myös punk, hc ja uusi aalto kuulostivat suurimmalta osalta tekorajulta ja teennäiseltä.
Eräänä lauantaina, vain Luoja tietää miksi, olin kavereiden kanssa Imatralla katsomassa joko Jymäkän tai Ketterän peliä jotain toista joukkuetta vastaan, sanotaan vaikka että KeKi, Siu tai Pau. Kaukalon äärellä hytiseminen riitti nopeasti ja lähdimme "kulmille" kävelemään ja kiertelemään kauppoja. Menimme tavarataloon lämmittelemään ja aloimme selata levyjä. Pian pieni valikoima oli selattu läpi ja Marko (nimi muutettu) oli puun ja kuoren välissä: piti tehdä valinta. Toisessa kädessä oli The Boppersin Keep on boppin' ja toisessa kädessä joku aivan outo Stray Cats. Sanoin suorat sanat mitä mieltä olin Boppersista ja taivuttelin Markoa ostamaan Stray Catsin levyn. Jounin (nimi muutettu) mielestä Boppersin levyn kansi oli hienompi mutta Stray Catsin jätkät näyttivät rankemmilta. Pyysimme kauppiasta soittamaan hieman molempia levyjä. Mr. Bassman alkoi soida ja johan alkoi jalka väpättää. Ei hassumpaa, tuumin mielessäni mutta en antanut sen näkyä. Sitten oli Stray Catsin vuoro.
Muutama sekunti neulan hiljaista rätinää ja sitten räjähti kuuluville Runaway Boys. Musiikkiosasto hiljeni sillä sekunnilla ja kaikki jäivät suu auki kuuntelemaan. Olimme aivan halvaantuneita ja seisoimme vain hölmöinä paikoillamme lätäköt jalkojemme alla suurentuen (sulamisvettä, tietenkin, ehkä). Täydellinen riffi, vastustamaton rytmi, mieleenpainuva hokema ja kun kitarasoolo alkoi olin pyörtyä. Kappale loppui kuin seinään ja olimme shokissa. Paluuta entiseen ei enää ollut. Vähintään yhtä kova elämys kuin Roadrunnerin hypisteleminen ensi kertaa.
Elämä voi muuttua silmänräpäyksessä, meille kävi näin.
Vuosia myöhemmin tein kappaleen alunperin Rahtareille, tavoitteena raju rockabillypaukku. Toisin kävi. Nimi tupsahti jostain, muuten perusrokkia, intro, kertosäe ja kellopeli kappaleen parasta antia. Sanat kalastettu harvalla verkolla Ajatusten Vuoksesta, saaliina ihan kelpo vonkale, muuten hyvä mutta joku outo sivumaku siinä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti