Ihminen ja äänimies Jone avautuu suhteestaan Tekramütisch -yhtyeeseen.

"Jos tästä jotain sanomista tulee niin kyllä se olin minä, Jone".

Näin miksaajan kulmasta tutkittuna Tekramütisch on vähintääkin kiehtova, mutta haastava. Nopsaan kelattuna homma menee niin, että kaverit äänittelee nykyään keskenään raidat harrasteliitereissään. Kukin seos matkustaa lopulta netin välityksellä tähän muutaman sadan metrin päähän minun työkoneelle jatkojalostukseen.

Noin ääniteknisesti haastetta on välillä ihan sopivasti kun liiterin lämpöpatterin lähtiessä päälle alkaa ääniraidoista kuulua kesken kaiken pörinää, tai kun ukot polkee vimmatusti puulattiaa herkemmän otoksen taustalla ja kaikki tuo on tavallaan tiellä ja siivottava pois kuulokuvasta.
Ehkäpä se suurin pohtiminen on tässä hommassa se, että mitä tästä voi kiillottaa niin, ettei se olennainen katoa pois? Jos näistä virittelee ohjelmilla lauluraidat just nuotilleen ja silpoo henkäykset tai harhaosumat pois niin ei ole hyvästä se. Kuitenkin kaverit soittaa/biisi isohkon määrän eri instrumenttejä vaihtelevin taidoin ja omintaikeisten äänitekniikoiden saattelemana. Eli työtä joskus riittää kunnes paketti on siinä kunnossa että se voi matkustaa kuulijan korviin asti, vaikka esittävässä kokoonpanossa onkin vain 2 jannua.

Itsessään on jo minusta lähtökohtaisesti melko vaarallista se, että nojataan huumoriin musiikissa. Se kun on näet ihan kamalan vaikea tie taapertaa. Kuitenkin jo alussa kun kuulin että Tekramütisch on nähnyt päivänvalon, olin jotensakin luottavaisen odottavainen lopputuloksen suhteen. Tässä ehkä pohjalla se, että on monta yhteistä kilometriä keikkabusseissa ja studiotunteja näiden herrojen muiden bändien tiimoilta ja kaikki tuo lyriikassa ja musiikissa kulkeva vääräleukaisuus ja venkulointi oli sieltä tutuhkoa.

Nyt tässä on kuitenkin kyseessä totaalisen next level of doom. Jo ennestään oirehtivat, mutta lopulliseen kukkaansa puhkeamattomat mielenterveydelliset haasteet ovat muovanneet oman polkunsa jolla nyt mennään. Työn ja arjen järisyttävä paine puristaa nyt lähes puhtaita timantteja ulos ukkojen liitereistä. Luulen että se ilmatiiviiden knallien päähän laittaminen oli näille kavereille se viimeinen piste ja ainoa pakokanava ajatuksille sekä mieliteoille oli Tekramütisch, ja tässä sitä nyt ollaan. Tämä uusi TM5/2015 on mielestäni tarjonnan kirkkain helmi monella tapaa. Tämä naurattaa, sattuu, viihdyttää ja pelottaa. Se herättää monta mukavaa ajatusta ja hautaa usean kauniin mielikuvan viimeiseen lepoonsa. Monikaan äänite ei voi tätä kirjoa tarjota, mutta täältä pesee!
 
- Jone Väänänen -
ihminen ja äänimies